Väkiveristen maailma pohjautuu osittain kotimaiseen mytologiaan, jota olen jatkanut, täydentänyt ja modernisoinut. Monia on tuntunut kiinnostavan, mikä sarjassa on kansanperinteen kannalta fiktiota ja mikä faktaa, joten esittelen tällä sivulla erilaisia suomalaisen mytologian olentoja verraten kansanperinnettä ja Väkiveriset -sarjan versioita toisiinsa. Kotimaisesta mytologiasta itsestään on tietenkin jo monia erilaisia muunnelmia, riippuen kotiseudusta ja aikakaudesta, joten “faktan” määritelmä on yhtä häilyvä ja haipuva kuin sinipiika Tuulian luonne. Ja ai niin, sisältää spoilereita!

Ahti kansanperinteessä: Ahti tunnetaan järvien ja vesien isäntänä ja jumalana, jolta kalastajat anelevat pyyntionnea. Ensimmäinen kirjallinen maininta on jo Agricolan epäjumalaluettelossa, jossa Ahdin sanotaan tuovan kalat verkkoihin. Välillä Ahti sekoitetaan ulkomaisen taruston Tritoniin tai Poseidoniin ja kuvataan samalla tavoin pitkäpartaisena, atrain kädessä ja jalkojen tilalla pyrstö.

Ahti porskuttaa edelleen hyvin suomalaisten tajunnassa, etenkin sillipurkkien etikettien ansiosta. Suomalaisella vedenhaltijalla ei kuitenkaan kaikissa versioissa ole pyrstöä. Kalevalassa Ahdista käytetään nimeä Ahto, ettei vedenjumala sekoittuisi Ahti Saarelaiseksi kutsuttiin Lemminkäiseen.

Ahti Väkiverisissä: Väkiveriset -sarjassa sanaa ahti käytetään sekä yleisnimenä että erisnimenä. Jokaisessa järvessä, jossa vedenneitoja asustaa, on oma valtiasparinsa Ahti ja Vellamo. He saavuttavat ikiaikaisuutensa kuitenkin vaihtamalla sukupolvien ketjussa ruumiita, jotka vastaanottavat ikiaikaisen veden emon tai isännän hengen ja antavat samalla sille jotakin omasta luonteestaan. Inspiraatiota on hiukan otettu mari-kansan ajatuksesta, että luonnonpaikassa kuollut henkilö tulee tämän paikan haltijaksi ja vapautuu vasta, kun joku toinen kuolee (joko haltijan avustuksella tai ilman) ja ottaa edellisen haltijan tehtävät.

Väkiverisissä Ahdilla on muun vedenväen tavoin pyrstö järvessä ja ihmisjalat hänen astuessaan maalle. Kansainvälisten merenjumalhahmojen tavoin Ahtikin on parrakas ja hänen ylävartalonsa paljas, vaikka kotimaisissa kuvauksissa tunnetaan myös komeasti vaatetettu Ahti. Marin ja Ahdin välisissä kohtauksissa Ahdin ja Marin roolit peilaavat Väinämöisen ja Ainon kuuluisia kohtauksia Kalevalasta.

Hiidet kansanperinteessä: Hiisien alkuperä on pyhissä paikoissa, esi-isien hengissä ja luonnon jumaluuksissa, mutta kristinuskon sekoittuminen kotimaiseen kansanperinteeseen on antanut niille pahaenteisen sävyn. Kieleen hiidet ovat jääneet elämään voimasanoihin. Hiisistä on hyvin poikkeavia kuvauksia eri ajoilta ja paikoilta: hiisiä kuvataan joko pikkuruisiksi, pitkänenäisiksi, päättömiksi tai näkymättömiksi.

Hiidenväki asuu synkässä Hiitolassa, jonka tunnistaa varjoisasta kuusimetsästä ja sinne johtavista muurahaisten poluista. Hiidenväkeä johtaa luometon, punasilmäinen Hiisi, jonka vaimo Hiiden akka aikaansaa sairauksia ja levittää niitä ihmisten keskuuteen. Hiidellä on myös oma koira ja hevonen, jonka harja liekehtii tulta. Kotinaan hiisillä on synkkä hiitola, jossa he pitävät lemmikkeinään käärmeitä. Kadonneet ihmiset ovat saattaneet joutua Hiitolaan orjiksi.

Hiidet Väkiverisissä: Väkiveristen hiidet ovat paljosta velkaa kirjan Haltioitten mailla, maahisten majoissa kuvituksille ja etenkin kertomukselle maalaistytöstä, joka lähtee tansseissa vieraan moottoripyörämiehen matkaan ja joutuu Hiitolaan orjaksi. Hiiden pojan Marraksen silmät ovat isänsä tavoin täynnä punaisia verisuonia ja Rantojen kuvaavan kertomuksen tavoin Marras pystyy lumoamaan ihmiset näkemään itsensä ihmismäisenä.

Kalevala kansanperinteessä: Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos on tietenkin nimeltään Kalevala, mutta itse eepos on saanut nimensä maan nimestä, jota Väinämöinen ja kumppanit käyttävät asuinseuduistaan. Kalevalan sankarit taistelevat eepoksessa Pohjolan väkeä vastaa. Kalevalassa käytettyä runomittaa nelipolvitrokeeta kutsutaan eepoksen nimen mukaan Kalevala-mitaksi.

Kalevala Väkiverisissä: Väkiveriset-sarjassa Mari käyttää kirjassa Veden vallassa Kalevalasta poimittuja otsikoita ja Marin isä myös uskoo Kalevalan kertomuksiin. Väki eli maan, metsän, vuoren ja veden haltijat kutsuvat kirjoissa tavallisia ihmisiä Kalevalan väeksi tai kalevalalaisiksi.

Kotitontut kansanperinteessä: Kotimaisia kotitonttuja useimmat ovat ehkä nähneet Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Alkuperältään tontut olivat paikanhaltijoita (esim. riihitonttu, saunatonttu jne.) ja ne liittyivät uskomuksiin esi-isien hengistä. Talon rakentaja tai se, joka ensimmäisenä sytytti tulisijan, muuttui kuoltuaan talon kotitontuksi. Tonttu saattoi myös heti ottaa ensimmäisenä paikalla tulen sytyttäneen hahmon.

Hiippalakki, pieni koko ja joulutonttumainen olemus ovat uudempaa perua. Kuten ulkomaisissa tonttu-uskomuksissa, kotitonttu oli talon suojelija ja auttaa talossa Mutta jos kotitontun suututti, seurauksena oli räyhähenkimäistä ilkivaltaa tai tontun lähtö. Tästä syystä kotitontuille annettiin ruokalahjoja ja niille jätettiin sauna lämpimäksi löylyjen ottamista varten.

Kotitontut Väkiverisissä: Väkiveristen kotitontut vastaavat melko tarkkaan kansanperinteen käsityksiä kotitontuista. Pinjan isoisä on kuoltuaan kotitonttuna talossa, koska rakensi talon ja sytytti siellä ensimmäisenä tulen. Myös Pinjan käyttämä taikakeino kotitonttujen näkemiseksi (talon kiertäminen kännissä alasti) on löytynyt aidosta perinnelähteestä, vaikka Kaarnan kätkössä kotitonttu ei sitä pitänytkään pätevänä loitsuna. Pinjan löytämä kansanperinnekirja on keksitty, mutta sen sisältö vastaa kyllä kotitonttujen osalta aitoa kansanperinnettä.

Maahiset kansanperinteessä: Peikkojen tavoin maahisista on kansanperinteessä erilaisia uskomuksia, joista osassa maahiset ovat pikkuruisia. Aina niiden maailma on kuitenkin maan alla ja nurinkurinen meidän maailmaamme nähden. Erityisen yleisiä ovat vaihdokastarinat, joissa maahiset vaihtavat ihmislapsen maahisvanhukseen ja joita on käytetty selityksenä sille, jos lapsesta on kasvanut sairas tai rampa. Kuten keijutarinoissa maahistarinoissakaan maahisten ruokaa ei saa nauttia, ettei jää mahisten vangiksi. Maahiset saattavat myös suuttua, jos niiden asuinsijoille kaataa jotakin epämiellyttävää. Maahiset myös useimmissa versioissa pystyvät kulkemaan näkymättöminä, tapahtui se sitten niiden omien voimien tai näkymättömäksi tekevän lakin avulla.

Maahiset Väkiverisissä: Väkiveristen maahiset ovat vanhanaikaisia ja niiden yhteiskunta agraarinen. Kuten kansanperinteessä yleensä, ne elävät maan alla, mutta ovat ihmisten kokoisia toisin kuin jossakin taruversioissa. Väkiveristen maahisten erityisominaisuutena on se, että ne vanhenevat väärin päin: keski-ikäiseksi asti ne vanhenevat kuten ihmisetkin, mutta saavuttavat sitten toisen nuoruuden ja lopulta palaavat jälleen kapalovauvoiksi.

Metsänneidot kansaperinteessä: Metsänneidot ovat vähemmän tunnettu kotimaisen kansanperinteen olentolaji. Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla on kansanperinteen mukainen kuvaus kauniista metsänneidosta, joka tulee metsämiesten nuotiolle viettelemään, mutta tultuaan torjutuksi paljastaa kaarnaisen, puulta näyttävän selkänsä. Metsänneidot kuuluvat Metsän väkeen ja muistuttavat osaksi ihmistä ja osaksi puuta. Kauniiden nuorten naisten ja puiden yhdistelmistä löytyy myös muita kansainvälisiä taruolentoja kuten dryadit ja metsänymfit.

Metsänneidot Väkiverisissä: Väkiveristen metsänneidot vastaavat kansanperinnettä siinä, että he näyttävät nuorilta kaarnaselkäisiltä naisilta. Koska metsänneidoista on niin vähän tietoja, jouduin pohtimaan, missä määrin metsänneidot muistuttavat ihmisiä, missä määrin kasveja ja miten laji pystyy lisääntymään. Väkiveristen metsänneidot ovat nimittäin lihaa ja verta, eivät ikinuoria henkiä: he ikääntyvät, mutta ihmisiä hitaammin ja huomaamattomammin ja lopulta jähmettyvät ja puutuvat.

Väkiverisissä metsänneitojen lisääntyminen muistuttaa puita, jotka voivat lisääntyä joko juurivesoista tai sitten suvullisesti. Juurivesat ovat geneettisesti samanlaisia kuin alkuperäiset ja siksi täysveriset metsänneidot näyttävät toisiltaan. Metsänneidot kykenevät kuitenkin myös lisääntymään ihmismiesten kanssa, jolloin miespuolisilla jälkeläisillä metsänneitogeenit ovat piilevinä. Koska metsänneidot ovat luonnostaan kaikki naispuolisia, ajatus seksuaalisesta kiinnostuksesta miehiin on heistä perverssi.

Metsänneitojen suhde puihin on hyvin intiimi. He pystyvät saamaan puihin henkisen yhteyden, mihin fyysinen kosketus auttaa. Kaarnaselkänsä ansiosta metsänneidot myös pystyvät sulautumaan täydellisesti metsään tai puunrunkoihin.

Metsänpeitto kansaperinteessä: Metsänpeittoon joutuminen ei tarkoita vain metsään eksymistä: metsän peittoon joutunut on kuin näkymättömillä köysillä paikalleen sidottu, eivätkä häntä etsivät ihmisetkään pysty häntä näkemään. Metsänpeittoon joutumista voi välttää pitämällä nurin käännettyjä vaatekappaleita yllään tai kadonneita eläimiä voi päästää metsänpeitosta samalla loitsulla, jota Tuuliakin käyttää kirjassa Veden vallassa.

Vapautuskeinona on myös etsiä suuri kivi tai muurahaispesä, jonka lähellä kasvaa kolme koivua tai leppää. Puiden latvukset sidotaan toisiinsa punaisella langalla ja keskelle ripustetaan kivi, joka taivuttaa latvat maata kohti. Kolmen vuorokauden jälkeen metsän lukko vapautetaan ja metsänpeitto päästää vankinsa vapaaksi. Metsänpeiton loitsii kulkijoiden yllä metsänväki, mutta yleisimmin syyllisiksi epäillään hiisiä.

Metsänpeitto Väkiverisissä: Väkiverisissä metsänpeitto toimii muuten kansanperinteen tavoin, paitsi että Tuulia oikoo ja yhdistelee keskenään vapautusloitsuja. Karjan vapautusloitsu ja puiden sitominen punaisella langalla ovat keskenään erilliset keinot, eikä Tuulia odota vaadittua kolmea päivää vaan Mari vapautuu melkein välittömästi.

Mielikki kansanperinteessä: Mielikki on metsän emäntä ja jumalatar, metsän kuninkaan Tapion puoliso. Hän huolehtii Tapiolasta, Tapion aitoista ja metsän kasveista ja eläimistä. Etenkin marjastajat ja sienestäjät pyysivät Mielikiltä onnea, samoin myös jotkut metsästäjät. Tunnetuin Mielikki on myös taikahuivistaan, joka tuo kantajalleen onnea ja menestystä, muuttaa näkymättömäksi, antaa kyvyn lentää ja nähdä haltioita.

Löytääkseen Mielikin huivin on Haltijoitten mailla, maahiston majoissa kirjan mukaan pukeuduttava haudasta otetun ruumiin vaatteisiin, lähdettävä juhannusyönä metsään ja katseltava ympärilleen koiran pääkallon silmäaukoista.

Mielikki Väkiverisissä: Väkiveristen Mielikki vastaa paljon kansanperinteen metsän emäntää. Isoimpana erotuksena sinipiika Tuulia on Väkiverisissä Tapion ja Mielikin tytär, ei piika. Mielikin huivi on yksinkertaisen värinen ja ruskeasävyinen kuten kansanperinteessäkin, mutta se ainoastaan tekee näkymättömäksi, sillä ei ole muita perinteisiä taikaominaisuuksia.

Mielikin huivin toimintaperiaate, että huivi tuhoutuu, jos sen alla puhuu, ei ole kansanperinteestä. Inspiraationa oli eniten tietokonepeli Harry Potter ja viisasten kivi, jossa näkymättömyysviitan alta ei voi lausua loitsuja tai muuten muuttuu näkyväksi ja vahtimestari Voro nappaa. Kansanperinteessäkin Mielikin huivi toteutui, jollei totellut sille asetettuja sääntöjä, mutta säännöt olivat paljon monimutkaisemmat. Mielikin huivi piti kastaa (ja antaa sille tytön nimi) käärittynä naisten paitaan, säilyttää poissa auringosta ja sitä piti puhutella aina oikealla nimellä.

Näkki kansanperinteessä: Näkki tunnetaan myös nimellä vesihiisi ja siitä on paljon jälkiä nykyisessä kielessä (näkkileipä, näkinkenkä ym.). Näkeillä on vielä viime vuosiinkin asti vanha kansa pelotellut uimaan meneviä lapsia, koska useissa kertomuksissa näkki yrittää hukuttaa ihmisiä tai juoda näiden veren.

Monissa tarinoissa näkki muuttaa muotoaan houkutellakseen ihmisiä veteen: alastomaksi naiseksi tai vaikka skotlantilaisen kelpien tavoin hevoseksi. Kuuluisa näkki on myös seireenien kaltaisesta lumoavasta musiikista. Yksi suosittu kertomus on tarina näkistä soitonopettajana, jossa ihminen yrittää saada näkistä itselleen opettajan ja näkki vaatii oppilasta vyöttämään itsensä näkkiin kiinni, otta näkki voi tunnin loputtua yrittää syöstä oppilaan mukanaan veden syövereihin.

Näkki Väkiverisissä: Väkiveristen näkki on kansanperinteen tavoin muodonmuuttaja ja esiintyy sekä vedenneidon, vedenmiehen että ihmisen hahmossa. Kansanperinteen näkin tavoin Väkiveristen näkki on karkoitettavissa loitsulla: Näkki maalle, minä veteen. Räpyläiset kädet ja mustat hiukset ovat perintöä kirjasta Haltijoitten mailla, maahisten majoissa.

Yksityiskohta, että näkillä on naishahmossa vain yksi rinta, ei kuulu kansanperinteeseen. Joissakin kertomuksissa näkin tunnistaa valtavista riippurinnoista, mutta en halunnut noudattaa tätä kuvausta. Sen sijaan otin inspiraatiota Haltijoitten mailla, maahisten majoissa kirjan kuvituskuvasta, jossa naishahmoinen näkki heittää toisen rintansa olkansa yli ja näyttää siksi kuvassa yksirintaiselta.

Peikot kansanperinteessä: Peikoista löytyy paljon satuja ja erityisen suosittuja ne ovat Ruotsin ja Norjan puolella. Suomessa parhaat esimerkit peikoista taiteessa ovat Rölli, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi , Yrjö Kokon Pessi ja Illusia sekä Tapani Rautavaaran laulu Päivänsäde ja menninkäinen. Kuten skandinaavisessa perinteessä yleensä, suomalaisillakin peikoilla on häntä, ne ovat karvaisia ja elävät usein luolissa. Ne myös sotivat joskus muun vuoren väen kanssa.

Peikot Väkiverisissä: Olen ottanut valtavasti aineksia Väkiveristen peikkoihin kirjasta Haltioitten mailla, maahisten majoissa. Ensisijaisina inspiraation lähteinä olivat kertomus Matista, joka yrittää varastaa vuorenpeikkojen kultaa (pikarin viina muuttaa hapoksi ja pikari polttavan kuumaksi) sekä Elina ja Maija Rannan kuvaus tavaroita lainaksi pyytävien peikkojen käyttämästä omasta hassusta sanastosta. Parranajokoneen nimitys pärstivaristin tulee suoraan heiltä, samoin särkylääkkeestä käytetty kammokurina mutta muiden Gwinin käyttämien termien kanssa olen käyttänyt omaa mielikuvitustani. Väkiveristen peikoilla on oma kielensä, mutta siinä yhdyssanat ovat hieman erilaisia kuin ihmisillä ja muutenkin niiden käyttämään suomeen on hiipinyt peikkokielen piirteitä, kuten itsekkyyttä osoittavan minä-sanan välttely.

Sinipiiat kansanperinteessä: Sinipiika on Suomessa melko unohdettu olento, joka lähinnä vilahtaa Sini-siivoustuotteiden nimessä sekä vanhassa laulussa Pieni tytön tylleröinen. Kaunokirjallisuudessa sinipiiat ovat harvinaisia, vaikka esimerkiksi Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjassa vilahtaa nopeasti yksi.

Sinipiika tai -piiat mielletään usein joko Metsän kuninkaan Tapion tyttäriksi tai hänen palvelijoikseen. Niiden ajateltiin olevan metsänhaltijoita ja auttavan Tapiota huolehtimaan metsästä. Sinipiika tunnetaan myös nimillä utupaita, hienohelma ja metsän neitonen nopea.

Sinipiiat Väkiverisissä: Koska minut itseni on nimetty sinipiikojen mukaan, halusin sarjaan ehdottomasti sinipiika-hahmon. Erityisesti kirjan Haltijoitten mailla, maahisten majoissa antama lyhyt kuvaus sinipiioista leikkisinä, sinertävinä ja tuulenhenkäyksen kaltaisina olentoina vaikutti todella paljon Tuulian hahmoon. Lisäksi Tuulia on myös saanut inspiraatiota Peter Panista ja Tuuliaa voisi pitää osittain Peter Panin ja Helinä-keijun välisenä risteytymänä. Sinipiiat eivät Väkiverisissä ikäänny normaalisti, vaan pysyvät vuosikymmeniä lapsenomaisina.

Tuulenhaltijuus korostuu Väkiverisissä ja olen myös ottanut sinipiioille ominaisuuksia tuulesta luonnonelementtinä. Siksi sinipiiat ovat nopeita, keveitä (sekä fyysisesti että henkisesti) sekä taipuvaisia nappaamaan mukanaan tavaroita, jotka eivät heille varsinaisesti kuulu. Sinipiian nimessä olevan värin mukaisesti Tuulia pukeutuu sinisiin, löyhyviin vaatteisiin ja tuulen tavoin pystyy kulkemaan näkymättömänä.

Tapio kansanperinteessä: Tapio on jo Agricolan jumalluettelossaan mainitsema jumala, metsän kuningas ja isäntä. Tapiola on hänen asumuksensa, Mielikki emäntänsä ja metsän väki hänen alamaisiaan. Etenkin muinaissuomalaiset metsästäjät lausuivat loitsuja saadakseen Tapiolta pyyntionnea. Joissakin kertomuksissa Tapiolla on yllään naavaturkki ja päässään lierihattu.

Tapion pöydäksi sanotaan matalaa, tiheäoksaista ja tasalatvaista kuusta. Sellaisen päälle on laitettu Tapiolle uhrilahjoja. Kuten muinaisten kreikkalaisten ruokauhreissa, tarkoitus ei ollut jättää Tapiolle kokonaista ruokalautasta vaan syödä itse siitä osa ja jättää loput metsän kuninkaalle. Tapiolle annettavan uhrin oli hyvä olla metsästäjän ensimmäisestä saaliista.

Tapio Väkiverisissä: Väkiveristen Tapio on parrakas ja arvovaltainen ja muistuttaa paljon kansanperinteen metsänjumalaa. Luonteeltaan hän on äkkipikainen ja Hiittä taipuvaisempi innostumaan myös modernimmasta maailmasta. Tapiolla ja hänen tyttärellään, sinipiika Tuulialla, on välit poikki, mutta heillä on yllättävänkin paljon yhteistä.

Tapiola kansanperinteessä: Tapion ja Mielikin asumus Tapiola edustaa metsän rikkauksia. Tapiolan ajatellaan usein olevan Tapion hirsilinna ikimetsän siimeksessä. Tapiolan puiset muurit eivät muuten erotu metsästä, paitsi kultaisen porttinsa kohdalta.

Tapiola Väkiverisissä: Väkiveristen Tapiolaa kiertävät hirsimuurit ja porttia koristavat kultaiset käpykoristeet. Muurien sisältä maasto on osittain epärealistisen rehevää metsää, osaa alueesta hallitsevat Mielikin koristeelliset kasvihuoneet, joissa elävät herkemmät kukkaiskeijut. Tapiolassa pitävät hoviaan myös metsänneidot ja portinvartijoiden ja palvelijoiden hommia hoitavat vikkelät sinipiiat.

Väkiverisissä Tapiola on koristeltu usein pyhänä puuna pidetyn tammen ja metsän kuninkaaksi nimetyn karhun kuvilla. Myös Tapion linnan salissa kasvaa valtava tammi. Modernisointina Tapion palatsin katolla on aurinkopaneeleita ja lautasantenneja. Näkymättömien sinipiikojensa lisäksi Tapio turvatuu valtakuntansa tarkkailussa myös modernimpiin keinoihin.

Vedenlehmät kansanperinteessä: Muinaiset suomalaiset olettivat veden ja maan kansojen elävän hyvin samaan tapaan kuin he itsekin, siispä vedenväellä luonnollisesti oli oma karjansa. Tavallisesta lehmästä vedenlehmä eroaa sillä, että utareiden vieressä sillä on vatsassaan evä. Vanhaan aikaan lehmät lypsivät vain kesäisin, mutta veden väen karja antoi maitoa koko vuoden. Siksi löytyy tarinoita ihmisistä, jotka yrittivät varastaa itselleen Vellamon lehmiä.

Vedenlehmät Väkiverisissä: Vedenlehmät ovat Väkiverisissä varsin pienessä osassa ja noudattavat kansanperinteen antamaa kuvaa. Erityisen tärkeää ravintoa niiden maito on keskenkasvuisille vedenneidoille.

Vedenneidot kansanperinteessä: Vedenneidot kuuluvat merenneidoista eroten makeaan veteen. Tarinat pitkätukkaisista kalpeista neidoista, joilla on jalkojen tilalla kalanpyrstö, löytyy joka puolelta maailmaa. Suomessa vedenneidon voi löytää jo Kalevalasta. Se, muuttuuko vedenneidon pyrstö maalla jaloiksi vai ei, riippuu tarinaversiosta. Monissa tarinoissa joko ihmiset yrittävät saada puolisokseen vedenneidon tai vedenneito ihmisen. Kaikki romanttisemmat tarinat päättyvät usein siihen, että vedenneito palaa takaisin aaltoihin.

Vedenneidot Väkiverisissä: Väkiverisissä täysverisillä vedenneidoilla on vedessä pyrstö jo vauvasta asti, mutta puoliveriset vedenneidot alkavat saada suomuja vasta murrosiässä. Vedenneidot pystyvät hengittämään veden alla ja koska pyrstö muuttuu maalla taas jaloiksi, nousemaan maalle ihmisten maailmaan. Kalastuksen ja ihmisasutuksen lisäännyttyä vedenneidot ovat huvenneet ja kärsivät pahasti sisäsiittoisuudesta.

Jokaisen järven vedenneitoja johtavat eri ahti ja vellamo, eikä ahti suvaitse muita vedenmiehiä omalla alueellaan. Enää vedenneitoja on vain harvassa järvessä, eikä vedenväki yleensä uskalla tai halua nousta sieltä ihmisten pariin. Vedenväki ei rakenna taloja, mutta yksityisyyden vuoksi ahdilla ja vellamolla voi olla erillinen kutumaja.

Vellamo kansanperinteessä: Vellamo kuvataan yleensä Venuksen kaltaisena kauniina naisena, jolla on pitkät vaaleat hiukset. Se, onko Vellamolla pyrstö vai jalat, riippuu tarinaversiosta. Vellamo on veden emäntä ja veden jumalan Ahdin puoliso. Hän huolehtii kaloista ja veden karjasta eli vedenlehmistä.

Vellamo Väkiverisissä: Väkiveriset -sarjassa sanaa vellamo käytetään sekä yleisnimenä että erisnimenä. Jokaisessa järvessä, jossa vedenneitoja asustaa, on oma valtiasparinsa Ahti ja Vellamo. He saavuttavat ikiaikaisuutensa kuitenkin vaihtamalla sukupolvien ketjussa ruumiita, jotka vastaanottavat ikiaikaisen veden emon tai isännän hengen ja antavat samalla sille jotakin omasta luonteestaan. Inspiraatiota on hiukan otettu mari-kansan ajatuksesta, että luonnonpaikassa kuollut henkilö tulee tämän paikan haltijaksi ja vapautuu vasta, kun joku toinen kuolee (joko haltijan avustuksella tai ilman) ja ottaa edellisen haltijan tehtävät.

Veden vallassa Vesijärven vellamona on Marin äiti Meri Aaltonen. Ulkoisesti hän sopii kalpeana, vaaleana ja pitkätukkaisena perinteiseen kuvaan Vellamosta, mutta koska Vellamot vaihtavat ruumista, Vellamo esiintyy myös toisenlaisissa ulkoasuissa.

Vuorelaiset kansanperinteessä: Vuorelaisten suhteen myytit ovat todella sekavia ja vaihtelevia. Vuoren väki muistuttaa ulkonäöltään ihmisiä. Eräissä versioissa vuorelaiset ovat tummia, mutta muuttuvat vanhemmiten kivenharmaiksi ja käyttävät kirjoittamiseen riimuja. Vuorelaiset ovat vuoren haltijoita, elävät kallioiden sisässä ja suhtautuvat epäluuloisesti toiseen vuoren kansaan, peikkoihin.

Kertomukset vuoren väestä sekoittuvat jättiläisiin ja vuorelaisten on myös pelätty muuttavan ihmisiä kiveksi. Kyky muuttua tahdonvoimalla näkymättömäksi yhdistetään myös vuorelaisiin. Maahisten tavoin vuorelaiset kuvataan usein vanhakantaisiksi ja vuorelaismiehet kuvitellaan erityisesti kaivostöihin.

Vuorelaiset Väkiverisissä: Väkiveristen vuorelaiset ovat saaneet paljon innoitusta kirjasta Haltioijen mailla, maahisten majoissa, jossa Elina ja Maija Ranta muun muassa esittävät vuorelaisten leivän hirshömpsän reseptin. Kaksi hämärämpää inspiraation lähdettä Väkiveristen vuorelaisiin ovat olleet My Little Ponyn kultasydäminen, eläväksi muutettu vuori sekä Doctor Whon androidit.

Väkiveristen vuorelaiset saavat voimansa peikkokullasta valmistetuista sydämistä, jotka imevät itseensä muistoja. Sydänten taika myös mahdollistaa sen, että vuorelaiset pystyvät halutessaan kulkemaan ihmisten heitä havaitsematta. Sydämet vaihtavat ruumista ja antavat vuorelaisille sykleissä kulkevien sukupuolvien kautta ikuisen elämän. Ulkonäöltään vuorelaiset voivat olla ruumiin vaihtamisen takia minkä näköisiä hyvänsä, mutta monet haluavat elää maan alla luolissa ja siksi useimmat vuorelaiset ovat kalpeita. Kiven käsittelyssä vuorelaiset ovat omaa luokkaansa.