Pidin Ropeconissa esitelmän Fantasian kirjoittaminen: Mikä kaikki voi mennä pieleen?  Tarkoitus oli esitellä fantasiaromaanin kirjoittamisessa eteen tulevia sudenkuoppia, joihin olen itsekin astunut ja varmasti tulen yhä astumaan. Koska luennolla innostuimme sen verran keskustelemaan, ettemme ehtineet käydä kaikkea kaavailemaani läpi, julkaisen nyt blogissani mietteitäni.

Luonnollisesti jokainen näistä keinoista tai kliseistä, joita kutsun ”virheiksi” on tuottanut mahtavaa fantasiakirjallisuutta ja jopa mestarit ovat käyttäneet niitä klassikoissaan. Ei ole mitään sellaista, mikä ei voisi toimia tai mitä ei voisi käyttää, jos sen tekee hyvin. Usein olennaisinta on se, miten asiat tekee tai mitä yhdistelee keskenään. Tästä disclaimerista huolimatta seuraavaksi esittelen joitakin ongelmia, joihin etenkin märkäkorvaisempi fantasiamaailmaan rämpijä usein kohtaa.

1. Verkkainen aloittaminen

• Fantasiakirjat tapaavat olla järkäleitä, maailmoissa on paljon tutustumista ja siksi aloitukset ovat välillä niin verkkaisia, että karkottavat uusia turisteja. Taru sormusten herrasta on fantasiaklassikoista suurin ja jäljitellyin ja aloittaa surullisenkuuluisasti hobittien ja piippukessun historiasta (ja hyvin moni maallikko myös päättää lukemisensa jo piippukessun historiaan). Hidas aloitus, etenkin tietokirjamaisen infon antaminen ennen varsinaista tarinaa, on kuitenkin etenkin esikoistaan tarjoavalle tuntemattomalle fantasiakirjailijalle vaarallinen veto.
• Etenkin jos romaanissa on ennustus, jonka juuret ovat syvällä historiaan, tulee houkutus tehdä prologi, joka sijoittuu tuhansia vuosia romaanin tapahtumia aikaisempaan aikaan. Tällainen on esimerkiksi Robert Jordanin Ajan pyörässä. Tällainen aloitus voi kuitenkin olla etäännyttävä, joten sellaista ei kannata koskaan käyttää vain tavan vuoksi, vaan ainoastaan, jos se on välttämätöntä tarinan kannalta.

• Myöskin aloitus prologilla, jossa on joku random sivuhenkilö (joka parhaassa tapauksessa ei tule esiintymään sarjassa enää koskaan), hidastaa pääsemistä itse asiaan ja päähenkilöihin. Näitä harrastaa esimerkiksi George R.R. Martin, ja ne toimivatkin silloin, kun tarkoituksena on saada heti alkuun toimintaa (yleensä tällaisessa tapauksessa sivuhahmo myös kuolee heti ensiesiintymisessään).

• Yksi verkkainen aloitustapa on myös elokuvamainen zoomaus fantasiamaailman paikkojen halki ja päätyminen varsinaiselle tapahtumapaikalle. Näiden suurkuluttaja on Robert Jordan, jonka Ajan pyörät alkavat sivukausia jatkuvilla kuvailuilla eri paikkakuntien läpi pyyhältävästä tuulesta.

• Itse romaanin lisäksi myös yksittäiset luvut voi aloittaa liian verkkaisesti. Tyypillinen ja allekirjoittaneellekin liian yleinen tapa on aloittaa luvun alussa uusi päivä ja kuvailla joka kerta sitä, miten päähenkilö herää, syö aamupalaa ja pesee hampaitaan. Aamutoimien toiston sijaan voi hypätä ajassa kiinnostavampaan hetkeen.

• Elämänkertamaisissa romaaneissa tyhjäkäyntiä aiheuttaa usein alussa se, että lähdetään liikkeelle sankarin tapahtumaköyhästä lapsuudesta, vaikka varsinainen juoni alkaa vasta hänen ollessaan aikuisuuden kynnyksellä.

2. Infodumppaus

• Informaatiota on pakko antaa, mutta sitä voi antaa kevyemmällä tai raskaammalla otteella. TSH:n kaltainen, kerronnan ulkopuolinen suora infodumppaus ennen tarinaa (esim. piippukessun historia) on aloittelijalle vaarallinen keino.

• Ylipäänsä kertojan ylipitkää maailmanselitystä, etenkin, jos se sijoittuu romaanin alkuun, kannattaa välttää.

• Hyvä tapa on antaa informaatiota fokalisoimalla sitä päähenkilön kokemuksen ja näkökulman kautta. Tässä pitää kuitenkin yrittää olla sulava, ei niin, että päähenkilö vain sattuu ajattelemaan luonnottomasti ja perusteettomasti (tai huonosti perustellusti) maailmansa perusominaisuuksia.

• Dialogi on hyvä paikka jakaa lukijalle informaatiota, mutta on huono idea antaa infoa maailmasta kömpelön ja hahmoille luonnottoman dialogin kautta vain tarinan viemiseksi eteenpäin. Olennaista on, että dialogia on paitsi informatiivista myös aitoa.

• Kätevä on ns. maalaispoikaratkaisu (päähenkilö on tietämätön, joten muut hahmot selittävät hänelle jatkuvasti maailmasta kaiken). Tätä käytetään niin Belgarionissa kuin Harry Pottereissakin. Itsekin sovellan sitä Väkiverisissä, kun mytologiaa tuntemattomat teinit törmäävät itselleen vieraisiin fantasiaolentoihin. Tässä on kuitenkin kliseisyyden vaara.

• Vastakohta infodumppauksen ongelmalle on se, että hardcore high fantasyssä selittäminen jätetään kokonaan tekemättä ja lukijan pitää rakentaa maailma palanen kerrallaan omassa päässään. Sopii etenkin aikuisten fantasiaan, mutta romaaneista tulee helposti niin vaikeita vähemmän vihkiytyneille lukijoille, etteivät perinteisemmät kustantajat usein ota niitä kustannusohjelmaansaEi näin: “Maalaispoika Grezxcon käveli juuri samaa vanhaa kylänraittia kun joka aamu, kun hänen mieleensä äkkiä juolahti, että Tarunzenian valkoiset velhot olivat tuhat vuotta sitten voittaneet mustat lohikäärmeet ja perustaneet pääkaupungin Oxcillianin. Oli outoa, että hän ajatteli sitä, sillä Grezxcon ei ollut yhtään kiinnostunut historiasta, eikä tiennyt siitä juuri mitään. Vastaan tuleva Pelior keskeytti hänen ajatuksensa.
  “Huomenta paras ystäväni Grezxcon! Eikö olekin kaunis päivä? Juuri tällaisena samanlaisena kauniina päivänä paha velhotar Regzarotha yritti valloittaa Tarunzenian. Onneksi hän on nyt muinaisten aarnikotkien vankina ja olemme kaikki turvassa. Mitä jos keskustelisimme siitä, miten niittäminen tapahtuu, vaikka se onkin ollut meille tuttua lapsesta asti?” 

3. Ylikuvailu

– Fantasiamaailmaa ei voi kuvailla hemingwayläisesti. Jos kirjoitat että mies kävi ruokakaupassa, lukija ymmärtää ja immersoituu ilman lisäkuvailua. Jos kirjoitat lohikäärme kävi ruokakaupassa, kuvausta tarvitaan hieman enemmän. Etenkin jos luot oman maailman ja omia olentoja.

– Kuvailun lähtee helposti aloittelijalta lapasesta: jokaisen henkilöhahmon kasvoja ja ruumiinrakennetta ei tarvitse kuvata yksityiskohtaisesti; jokaisen henkilöhahmon jokaisen vaatekappaleen väriä ei tarvitse mainita erikseen; jokaista pensasta ja huonekalua ja sitä sijaitsevatko ne oikealla tai vasemmalla ei tarvitse kuvata erikseen.

– Mieti, mitkä yksityiskohdat ovat kiinnostavimpia ja yllättävimpiä, mihin keksit kauneimmat sanavalinnat, mitkä kuvaukset ovat juonen kannalta välttämättömiä ja kuinka olennainen hahmo tai paikka käsikirjoituksessa on.

Ei näin: “Haltiakuningatar Gentelia Amorosa katseli kristallein koristellusta kultapeilistä täyteläisiä poskipäitään, mantelinmuotoisia safiirisilmiään, ruusuisena hehkuvaa ihoaan, jalon kaulansa kaarta, tummana sysimetsänä kasvavia ripsiään ja siromuotoista nenäänsä. Hänellä oli yllään valkea leventyvähihainen yöpuku, joka myötäili kapeaa uumaa ja paljasti halkiosta sirot jalat. Hän mietti, laittaisiko tänä aamuna ylle auringonlaskun värisen viittansa ja rubiininpunaiset kenkänsä vai yönsinisen leninkinsä ja… (vaatekaapin kuvailu jatkuu 50 sivua).”

3. Jäljittely

• Esikuvan tai viimeisimmän hitin juonta on houkutus seurata liian tarkasti (esim. Taru sormusten herrasta, Harry Potter, Twilight): velhokoulusta, vampyyriromanssista tai taikaesineen tuhoamisesta on kirjoitettu valtavasti. Tolkienilaisessa fantasiassa on usein sankarijoukko, jossa on yksi kääpiö, yksi haltia ja päähenkilö, joka on tietämättään kuninkaallista sukua tai omaa taikavoimia.

• Maailman liian suora kopioiminen on ongelma etenkin tolkienilaisessa fantasiassa. Suoraa jäljittelyä näkee niin Shannarassa , David Eddingsin kirjoissa ja Eragonissa.

• Larppaaja-taustaisilla kirjoittajilla voi olla sellaista ongelmaa, että pelikokemukset vaikuttavat kirjoittamiseen: se, mikä toimii larpissa (erityisesti isommat hahmojoukot seikkailemassa) ei aina toimi kirjassa. Suuren hahmokavalkadin, etenkin, jos kaikki ovat tasavertaisesti päähenkilöitä, hallitseminen on hankalaa ja heistä kaikista on pystyttävä luomaan riittävästi toisistaan erottuvia persoonia. Jos koelukija sekoittaa hahmoja autuaasti keskenään ja osalla ei näytä olevan mitään tekemistä, harkitse karsimista.

• Tolkienilaisella maailmalla tai velhokoulullakin voi silti taidokkaalla kirjoittamisella tai omilla mausteilla saada aikaan mahtavaa kirjallisuutta. Tyypilliseen maailmaan voi tuoda uutta verta muun muassa mashupina (esimerkiksi Yön talo -sarja sekoitti Twilightin ja Harry Potterit vampyyrien sisäoppilaitoksella), kirjoittamalla tuoreita, moniulotteisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä (George R.R. Martin ja Robin Hobb ovat tästä loistava esimerkki) ja hakemalla uusia näkökulmia tuttuun maailmaan (esim. Wicked ottaa uuden tulokulman Ihmemaan Oziin ja Claren ja Blackin Rautakoe Harry Pottereihin).

• Uniikin lumihiutaleen kirjoittaminen on mahdotonta. Edeltävän kirjallisuuden ja todellisuuden jäljittely on hyväksyttävä tietyssä määrin. Täysin originelli maailma omalla kielellään ja meille vieraalla ajattelutavalla ei olisi lukijalle ymmärrettävissä. Paljon aiemmin käytetyn materiaalin jäljittely on kuitenkin tiedostettava ja genreä uudistettava tekemällä uusia yhdistelmiä.

Ei näin: “Fordo katseli maailmanpelastusretkikuntaansa. Mukana oli yksi kääpiö, yksi haltia sekä kuningassukuinen ihminen, joka oli rakastunut haltiaprinsessaan. Ehkä heidän avullaan hän saisi tuhottua varjojen ruhtinaan maagisen kiven, jonka oli määrä hallita kaikkia kansoja.” 

4. Kliseet

• Kliseitä ei voi kokonaan välttää, mutta niitä ja etenkin niiden kasautumista on syytä varoa.

• Kliseiset maailmat: keskiaika (ritareita, lohikäärmeitä, velhoja ja haltioita); urbaani nykymaailma, jossa on salaa velhoja; kaukainen galaksi, jossa suvut taistelevat keskenään.

• Kliseiset hahmot: ennustettu valittu, maalaispoika-salaa-kuningas, musta ruhtinas ym.

• Kliseiset juonet: esim. maailman pelastaminen, romanssi yliluonnollisen komistuksen kanssa.

• Kliseinen kieli: esim. jäänsiniset silmät, ”raven hair”, ”noooooo!”-reaktio, runomuotoiset ennustukset.

• Kliseiset teemat: esimerkiksi sankarin matka, hyvä versus paha, rakkaus voittaa kaiken.

• Kliseiset nimet: esimerkiksi nimet, joissa on vieraita kirjaimia tai liika konsonantteja, m-, v- ja s-kirjaimella alkavat pahisten nimet.

Ei näin: “Jessien oli vaikea ymmärtää sitä: kuinka hänen arkisesta ulkonäöstään ja kömpelyydestään huolimatta juuri hän saattoi olla ennustettu pelastaja, joka kukistaisi pimeyden lordi Ekspresson. Kumpa hän vain osaisi päättää, oliko hän enemmän ihastunut komeaan, mutta välttelevään vampyyri Antonioon vai hauskaan ja kuumaveriseen ihmissusi Robiin.”

5. Faktojen tarkastuksen laiminlyönti

• Koska kirjoitan fantasiaa, kaikki käy: väärin. Lukijan immersion saaminen on vielä vaikeampaa kuin realistisessa kirjallisuudessa.

• Matala fantasia: jotta todellisessa maailmassa olevat fantasiaelementit tuntuisivat uskottavilta, tätä maailmaa koskevien faktojen on syytä olla oikein. Ihmeellinen tutussa ja aidossa ympäristössä tuntuu ihmeellisemmältä.

• Korkea fantasia: jotta luomasi maailma toimisi ja tuntuisi uskottavalta, on syytä tutustua todellisen maailman historiaan ja luonnontieteeseen (esim. miten viljely toimi keskiajalla tai millaista luontoa on aavikko-olosuhteissa).

• Anakronismeja tai ristiriitaisuuksia maailmassa tulee välttää.

Ei näin: “Velhopoika Eetvartti pälyili ympärilleen Helsingin keskustassa. Pilvenpiirtäjien varjoon oli helppo sulautua. Syyskuiset auringonsäteet paistoivat juhannusruusupensaaseen. Kello löi kaksitoista yöllä.” 

6. Ohuet henkilöhahmot

• Sankari: perusjäbä, joka on mahdollisimman persoonaton, jotta mahdollisimman moni lukija samaistuisi häneen.

• Sankari: täydellinen Mary tai Marc Sue, joka on vain yksiulotteinen toiveiden toteutuma (ei ole opetellut taistelua mutta silti siinä ylivoimainen jne…).

• Pahis: pahiksen motivaatio tuhota tai vallata maailma jää epäselväksi, pahis on paha vain pahuuden vuoksi.

• Ystävät ja auttajat: edustavat yksiulotteisesti tiettyä rotua tai kansaa. Mentorina on valkopartainen velho. Porukkaan kuuluvat viisas ystävä (porukan järki) ja comic sidekick (porukan sydän), yleensä nuorten fantasian puolella tyttö ja poika sekä puhuva eläin/fantasiaolento. Heidän ainoa päämääränsä on auttaa sankaria ja keskittyä häneen ja hänen ongelmiinsa.

• Minäkerronnassa ohuet sivuhahmot voivat johtua päähenkilön rajatusta näkökulmasta, mutta lukijalle voi silti vihjata heissä olevan enemmän puolia.

Ei näin: “Pimeyden lordi Ekspresso nauroi häijysti ja ajatteli, kuinka mukavaa oli olla paha. Pian hänen maailmanvalloitussuunnitelmansa viimein toteutuisi. Lordi Ekspresso silitti kissaansa ja hykerteli itsekseen. Pekka Puhtoisella ja hänen viisalla velho-oppaallaan Ian Gambonilla ei olisi mitään mahdollisuuksia.”

7. Lajismi

• Tietyllä fantasiakansalla tai olentolajilla voi olla yhdistäviä piirteitä ulkonäössä ja kulttuurissa, mutta edustaako hahmo ominaisuuksillaan ja kiinnostuksenkohteillaan ainoastaan kansansa stereotypiaa? (Esimerkiksi pitkät, jalot ja vaaleat haltiat, parrakkaat oluesta ja kivistä tykkäävät kääpiöt ym.)

• Fantasiaolennot ovat geneettisesti hyviä tai pahoja (esim. örkkien ja peikkojen pahuus). Tekee romaanin moraalista todella yksiulotteista ja herättää myös epäilyttäviä rasistisia konnotaatioita.

• Kulttuurin monoliittisuus: onko maailmassa tai valtiossa vain yksi kulttuuri ja uskonto? Todellisissa valtioissa ihmiset eivät ole kaikki samaa mieltä ja usko samalla tavalla. Vaikka maassa olisi ankara diktatuuri, aina joku ainakin salaa kapinoi.

• Diversiteetti: eroavatko hahmot toisistaan muuten kuin olemalla eri fantasiaolentoja? Onko maailmassa erilaisia seksuaalisia suuntautumisia, muita kuin valkoisia ihmisiä, saman lajin fyysisesti keskenään erilaisia yksilöitä ym.

Ei näin: “Elmerion oli pitkä ja punatukkainen ja piti jalkapallosta niin kuin kaikki huligaanihaltiat. Hipsterikääpiö Rhagor Ipa sieti ystävänsä möyhäämisen, koska kärsivällinen ironia kuului hänen rotunsa perusominaisuuksiin yhtä tiukasti kuin oluiden maistelu.”

8. Maailman rakentaminen: liikaa tai liian vähän

• Liika perusteellisuus: kirjailija hukkuu maailmanrakennustyöhön ja käyttää vuosikausia kansojen, kielien, karttojen parissa.

• Vaara 1: kirjailija ei koskaan pääse romaanikäsikirjoituksen aloittamisen vaiheeseen asti, kun aina on vielä lisää maailmanluomista tehtävänä.

• Vaara 2: käsikirjoituksesta tulee mammuttimainen järkäle, joka eksyy rönsyilemään sivupoluille tehdessään niin paljon juonen kannalta epäolennaista kuvailua ja maailmanselitystä.

• Hutiloiva maailmanrakennus: kirjailija ei itsekään tiedä, kuinka hänen luomansa maailma toimii tai missä mikäkin paikka sijaitsee. Paikkoja ja taikuussysteemiä heitetään hatusta sankarin tarpeen mukaan ja kokonaisuuteen jää loogisia aukkoja. Näitä voi joskus paikata jälkikäteen, mutta jos kirjoittaa sarjaa ja luo maailmaa pidemmälle ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen, ei enää pysty palaamaan editoimaan.

Ei näin: Tyyppi 1: piirtänyt fantasiamaailman kartan, luonut sille 7 kieltä, kirjoittanut 300-sivuisen ensyklopedian. Aikoo ehkä joskus aloittaa romaanikäsikirjoituksen, mutta vielä pitää miettiä ensin ainakin eri lajien kenkien kokoja.

Tyyppi 2: kirjoittamassa fantasiaromaaniaan sivulla 300. Ei ole vielä ajatellut, miten magia maailmassa varsinaisesti toimii tai onko siellä steampunk-elementtejä, mutta heittää aina jonkun uuden loitsun mukaan ratkaisemaan asian jos hahmot joutuvat ongelmiin. 

9. Maailman koherenssi

• Anakronismit: onko maailmaan tai käyttämääsi kieleen jäänyt esineitä tai asioita, joita tarinasi historiallisessa maailmassa ei vielä tunneta?

• Taikuus: mitä taikuuden avulla voi tehdä ja mitä ei? Tietävätkö päähenkilösi? Unohtavatko taikuuden käyttäjät välillä kykynsä?

• Sopivatko käyttämäsi fantasiaelementit ja mytologiat tyylillisesti yhteen? (esim. glitterkeijut ja vampyyrit True Bloodissa; avaruusolennot Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnassa). Tämä on toki enemmän makukysymys. Ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi silti tehdä.

Ei näin: “Ritari Galahad kannusti ratsuaan ja hevonen laukkasi ferrarin vauhdilla kohti turnajaisvastustajaa. Samalla Galahad mietti, mikä ihme oli ferrari ja montakohan vuosisataa vielä menisi, että sellainen keksittäisiin.”  

10. Juonen tasapaino: tapahtuuko kaikki vasta lopussa?

• Järkälemäisessä fantasiakirjassa, jossa paljon sivuja kuluu maailmanrakennukseen ja sankarin matkaan, olennaiset tapahtumat jäävät usein vasta kirjan loppuun. Hyvä esimerkki tästä on Ajan Pyörä, jossa vatvotaan aina monta sataa sivua ja sitten tulee sadan sivun taistelu viimeisessä kirjassa.

• Yleensä fantasiakirjoissa on lopussa suuri toimintakohtaus, salaisuudet paljastetaan ja myös sivujuonet ratkaistaan (esim. toisiinsa kipinää tunteneet sankarit viimein suutelevat). Voiko paljastuksia ja toimintakohtauksia kuitenkin sirotella jo aiemmin tarinaan? Kasvaako jännite loppua kohti vai tuleeko loppukohtaus vain puskista, kun siihen asti hahmot ovat junnanneet paikallaan?

• Tapahtuminen ja toiminta voi myös olla henkilöhahmojen kehitystä, sivujuonien edistymistä, uuden tiedon saamista ym. Sen ei tarvitse olla vain seurueen kimppuun hyökkääviä pikkupahiksia ns. harjoitusvastustajina.

Ei näin: “Käsikirjoituksen luonnos: Suuri toimintapläjäys
s.1-50 sankari herää ja syö aamupalaa
s.50-200 kerätään kavereita ja suunnitellaan
s.200-220 mahtava taistelu
s. 220-230 hyvästellään kaikki.”

11. Mustavalkoisuus

• Yksiulotteinen moraali: pahat hahmot ovat syntymästään pahoja, pukeutuvat mustaan, nauravat pahisnaurua ja tykkäävät olla pahoja.

• Mikään, mitä hyvikset tekevät, ei voi olla väärin. Jos he tappavat ja kiduttavat, he ovat vain oikeuden puolella ja säilyttävät puhtoisuutensa.

• Kirjassa ei pohdita sitä, mitä hyvä ja paha oikeastaan tarkoittavat: mustapukuisen ritarin tekemät asiat vain ovat pahoja ja valkopukuisen ritarin hyviä.

• Parannuskeinoja: moraalisesti harmaiden alueiden ja hahmojen lisääminen, hyvät hahmot voivat langeta, pahat katua ja yrittää hyvittää tekonsa, hahmot tai kertoja tehdä moraalista pohdintaa.

Ei näin: “Valkeahattuinen mies kohotti sädepistoolinsa ja ampui mustahattuisen miehen. Oli helpottavaa, että viholliset saattoi tunnistaa taistelussa pahoiksi mustista hatuista, jolloin heidän ampumisensa oli pelkästään oikein. Sitä paitsi kaikki tiesivät, että mustahatut aloittivat aina aamunsa syömällä aamiaiseksi vastasyntyneen vauvan. Valkeahattuinen mies huokaisi tyytyväisenä, sillä nyt maailma olisi taas parempi paikka.” 

12. Käsikirjoitus valmis: Mitä voin vielä mokata?

– Jää hiomaan vuosikymmeniksi, äläkä koskaan lähetä käsikirjoitusta minnekään.

– Lähetä heti ensimmäinen versio kustantajalle luettamatta sitä kenellekään tai edes oikolukematta.

– Tarjoa väärille kustantamoille (esim. kustantamoille, jotka eivät julkaise lajityyppisi käsikirjoituksia).

– Kieltäydy muuttamasta sanaakaan.

– Omakustanna ilman kustannustoimitusta tai oikolukua. (Omakustanne sinänsä voi olla yhtä laadukas kuin kustantamossa julkaistu teos; kustannustoimitus ja editointi on molemmissa tärkeää).

– Valitse kammottava kansikuva tai piirrä itse, vaikka et osaa (ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla?).

– Määrittele ikäryhmä ja genre väärin.

– Ujostele ja jätä kokonaan markkinoimatta kirjaasi.

– Brändäys ja maineenhallinta: Kirjoita kännissä someen, miten kaikki lukijasi ovat idiootteja.

Linkki Ropeconissa käyttämääni Preziin.