Sopivasti Kalevalan päivänä 28.2. vietettiin Kallion kirjastossa viimeisen Väkiveriset -kirjani Maan povessa julkkareita. Samassa paikassa melkein kaksi vuotta aikaisemmin juhlistettiin ensimmäistä Väkiveriset-kirjaa Kaarnan kätkössä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja olo samaan aikaan ylpeä ja haikea. Minua oli jälleen kerran haastattelemassa For YA-youtubekanavan parivaljakkoni ja kirjailijakollegani Elina Pitkäkangas.

Kirjailija Sini Helmistä haastattelee asiantuntevasti kirjailijakollega Elina Pitkäkangas. Kuvaaja: Mikko Helminen.

Kirjailija Elina Pulli puolestaan loihti upean kirjankansikakun Maan povessa -kuvalla.

Maan povessa -kirjankansikakku. Kakun leipoi Elina Pulli. Kuvaaja: Janne Luotola.

Haastattelun ja kakun maistelun lisäksi nautimme alkoholitonta skumppaa ja signeerasin kirjoja. Mukana oli ystäviä, sukulaisia, lukijoita ja kirjailijakollegoita. Pääsin myös tapaamaan erään graduntekijän, joka on parhaillaan tekemässä Väkiveriset -sarjasta tutkielmaa.

Yhteispotretissa kirjailijat Erika Vik, Sini Helminen, Elina Pitkäkangas ja Anniina Mikama. Kuvaaja: Janne Luotola.

Pätkän kirjanjulkkareista pääset katsomaan Elina Pitkäkankaan For YA:lle kuvaamassa viikkokatsauksessa My Week.

Miltäs nyt sitten tuntuu, kun Väkiveristen tarina on saapunut päätepisteeseensä? Kuvasin ensimmäisiä tunnelmia Maan povessa -kirjalaatikon avaamisesta For YA:lle ihka ensimmäisessä tekemässäni Unboxing-videossa. Olen puuhaillut sarjan parissa jo yli viisi vuotta, ja nyt olo on eniten epätodellinen: tässäkö se nyt sitten on? Löydän tulevaisuudessakin Pinjan, Pekon, Marin, Otran ja Tuulian kirjahyllystäni painetuilta sivuilta, mutta enää en palaa jatkamaan heidän seikkailujaan. Suru ja tyytyväisyys sarjan valmistumisesta kulkevat käsi kädessä.

Koko Väkiveriset-sarja Karin Niemen taiteilemilla kansikuvilla on viimein päässyt yhteen.

Mitä Väkiveriset ovat sitten tuoneet elämääni? Ensinnäkin ne ovat toteuttaneet suurimman unelmani jo lapsesta asti: kirjoittaa kirja. Niiden avulla minut hyväksyttiin jäseneksi Kirjailijaliittoon, niiden avulla löysin näkymättömien ystävien verkon kirjailijasomessa ja tapasin Elina Pitkäkankaan, jonka kanssa meillä yhteinen kirjakiertue johti sitten lopulta youtubekanava-sisaruuteen. Kirjoja kirjoittaessani olen tutustunut myös yhä lähemmin mahtavaan kirjoittapiiriini, jonka jäsenet ovat lukeneet ja tarkkanäköisesti kommentoineet jokaisen luvun ensimmäisinä. Olen myös rohkaistunut ottamaan enemmän yhteyttä fantasia-fandomiin, johon läheisempää liittymistä olen sosiaalisesti arkana fanina pitkään jahkaillut.

Väkiveristen vuosiin on myös sattunut monia yllättäviä hetkiä: olen opetellut videoiden tekoa ja ihooni on liimattu niin kaarnaa kuin kalansuomujakin, kun mestarillinen maskeeraajasiskoni Tuuli on auttanut minua kirjatrailereiden teossa. Worldconissa tapasin yhden idoleistani, Robin Hobbin, ja sain häneltä nimikirjoituksen. Mukaan on mahtunut myös huonoja hetkiä: epätoivoista editointia, joka ei tunnu parantavan mitään, kirjan julkaisemisen stressiä, joka on puhjennut fyysisenä sairastumisena ja unettomuutena, tunnetta, että nuortenkirjailijana pyristelee aivan liian pienenä kalana aivan liian suuressa meressä, jossa pikkukirjailijan on vaikeaa pysyä pinnalla. Kun katson valmista kirjariviä Karin Niemen piirtämillä kauniilla kansilla, en voi kuitenkaan katua mitään.

Väkiveriset selkämyksin. Uutuus Maan povessa on hiukan muita paksumpi.

Ja samaan aikaan kun minun pitäisi keskittyä tähän hetkeen, kirjailijanmieleni on levoton, punoo jo uusia tarinoita ja petollisesti ajatukset kietouvat uusiin hahmoihin. Uusi alku tuntuu pelottavalta ja innostavalta samaan aikaan. Mitä Väkiveristen jälkeen? Mitä ihmettä nyt tapahtuu, kun neljä samaan maailmaan sijoittuvaa kirjaa on tiuhalla julkaisutahdilla ilmestynyt, ja kirjailija joutuu äkkiä tuuliajolle keskelle tuntematonta? Ensi kesänä pääsen kaikeksi onneksi Kirjailijaliiton apurahan turvin keskittymään kirjoittamiseen ja suuntamaan uuteen seikkailuun.